ÄLÄ JÄTÄ MUISTISAIRASTA HUOMIOTTA

Muistisairas tekee vanhuuden tärkeimmän kehitystehtävän, eli inventaarion elämästään joko meidän avullamme tai ilman sitä. Kokemus voi kuitenkin olla raskas ilman toisen ihmisen läsnäoloa.   

Vanhus haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään, ja hän tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen. Ihmisen, jolta hän saa eletyn elämän koostamiseen tarvitsemansa avun ja tuen.  

• Jotta voi tulla nähdyksi, pitää olla joku, joka näkee (Tölli 2024).

Muistisairas tarvitsee ihmisen, joka osallistuu muisteluun

Muistisairas vanhus voi tehdä inventaariota eletystä elämästä sitä muistellen. Muistelun avulla hän voi huomata isot ja pienet saavutuksensa ja iloita niistä.

Neiti H. kertoi hoitajalle hymyillen, että hän oli lapsikatraasta ainoa, joka pystyi kiipeämään puuhun oksasta riippuvaa narua pitkin.

Myönteisten asioiden muistelu on tärkeää, mutta ikäviäkään muistoja ei pidä ohittaa. Vanhukselle on sallittava myös vaikeiden asioiden käsittely, osallistuttava siihen ja keskityttävä kuulemaan, miten vanhus on niistä selvinnyt.

• Vanhus voi oppia ymmärtämään elettyä elämäänsä, tekojaan, kokemuksiaan, tunteitaan – ja itseään.

Von Schulman (2024) toteaa, että tullakseen aidosti nähdyksi ihminen tarvitsee toisen ihmisen, joka ymmärtää hänen sisäistä maailmaansa, kokemuksiaan ja tunteitaan. Hän lainaa Steineria (2006), jonka mukaan ihminen voi kokea nähdyksi tulemisen sekä miellyttävänä että epämiellyttävänä. Ihmisessä voi herätä myös ”pelko tulla katsotuksi” ja kohtaaminen voi nostaa esimerkiksi häpeän ja syyllisyyden kokemuksia.

Muistelun esiin nostamia ”negatiivisia” tunteita ei kuitenkaan pidä pelätä. Tunteet eivät ole vaarallisia, ne ovat läpielämiseen tarvittavia avaimia. Hankalat tunteet, esimerkiksi kateus, katkeruus, häpeä tai viha kertovat jostain tärkeästä ja käsittelyä vaativasta asiasta.  

Rouva M. suri menetettyä lapsuuttaan, joka oli kulunut erittäin villiä pikkuveljeä paimentaen. Katkeruuttaan itkien rouva kertoi, kuinka hän oli saanut ansaitsemattomia selkäsaunoja pikkuveljen kiusanteon seurauksena.

Jopa vuosikymmenten ajan mieltä vaivanneen asian aiheuttama stressi rasittaa ihmisen psyykeä ja kehoa. Stressi kroonistuu, uuvuttaa ja sairastuttaa. Torjuttujen tunteiden käsittely keventää vanhuksen mieltä ja voi jopa lievittää fyysisiä oireita.

Muistisairas tarvitsee vahvistuksen tapahtuneelle

Muistisairaalle on tärkeää, että toinen ihminen ymmärtää, mitä on tapahtunut ja ”tunnustaa tapahtuneen tapahtuneeksi”. Tunnustaminen edellyttää Taipaleen (2018) mukaan empatiaa ja hoidettavan aitoa arvostamista. Vanhus huomaa välinpitämättömyyden tai vääränlaisen suhtautumisen ja kokee tulevansa hylätyksi. 

Tunnustaminen edellyttää myös, että hoitava henkilö ei arvioi vanhusta omasta näkökulmastaan. Kunnioitus vanhusta kohtaan perustuu oivallukselle, että toinen ihminen voi tavoittaa vanhuksen kokemukset vain rajoitetusti. Avoimuus uusille näkökulmille edellyttää hoitajalta epävarmuuden sietämistä, kärsivällisyyttä sekä kykyä säädellä omia tunteitaan. (Taipale 2016.)

Berger (2017b) käyttää termiä todistaminen. Se tarkoittaa, että muistisairaan kertoma, tai tässä ja nyt uudelleen elämä kokemus otetaan todesta. Sitä ei arvostella, eikä pidetä liioitteluna. Muistikuva tapahtuneesta on vanhukselle totta.  

• Hoitavan henkilön on suhtauduttava muistisairaan kertomaan myötätunnolla myös silloin, kun hän on kuulemastaan eri mieltä.

Oman kertomuksen jakaminen on vanhukselle lohdullinen ja korjaava kokemus, mikäli hoitava henkilö ottaa kerrotun vastaan ilman, että yrittää muuttaa sitä tai selitellä tapahtunutta. Tunnetasolla kokemus voi olla Bergerin (2017c) lainaaman Yalomin (1995) mukaan puhdistava, eli katarttinen kokemus.

Epäilyjä ja totuuden etsintää

Vanhuksella voi olla epätodellinen olo muistikuviensa suhteen. Hän voi ottaa asioita puheeksi myös saadakseen tapahtumille vahvistuksen. Tapahtuiko todella se, mikä tapahtui?

Vanhus ja häntä hoitavat henkilöt ovat eläneet eri aikakaudella ja jopa erilaisissa kulttuurisissa olosuhteissa: maalla tai kaupungissa, vauraudessa tai köyhyydessä… Omaiset ovat hoitajia paremmin selvillä menneisyyden tapahtumista ja olosuhteista, mutta hekään eivät tiedä kaikkea.

Hoitava henkilö voi vahvistaa todeksi vain sen, minkä varmasti todeksi tietää. Toisesta ihmisestä tulee Bergerin (2012) mukaan kuitenkin merkittävä todistaja, kun hän ottaa kerrotun vastaan kunnioittaen ja myötätunnolla – ja ”todistaa sitä, mitä ihminen on kantanut sisällään”. Taakaksi on voinut kasvaa esimerkiksi elämänkokemusten myötä muuntunut mielikuva todellisesta tapahtumasta tai läheltä piti -tilanteesta.

Todistaminen sisältää emotionaalisen osallistumisen vanhuksen mahdolliseen avuttomuuteen, tuskaan ja suruun.

Vanhus, joka sanoi enää vain kaksi sanaa, tuli hoitajaa vastaan. Vanhuksen ilme oli kauhistunut, hiki otsalla ja kädet tärisivät hänen hokiessaan: “Ei mittää, ei mittää”. Hoitaja pysähtyi, myös kauhistuneen näköisenä ja kädet vapisten. Vähitellen vanhus rauhoittui, tarttui hoitajaa kädestä ja lähti kuljettamaan tätä pitkin käytävää.  

Muistisairaan mieltä vaivaavia asioita ei pidä yrittää saada esiin tunnustelemalla tai ohjaamalla. On sen sijaan luotava ilmapiiri, jossa muistisairaalla on mahdollisuus ja tilaa kertoa tai kysyä.

Totuuden etsintää ei myöskään pidä torjua. Vanhus jää yksin epävarmuutensa kanssa, ja asia jää vaivaamaan, jos hän ei saa vahvistusta epäilylleen. Bergerin (2017a) mukaan riittää, että yksikin luotettava ihminen vahvistaa tapahtuneen todeksi.

Neiti P. kysyi hoitajilta, onko hänen kotinsa vielä olemassa. Kuultuaan, että kotitila on myyty, neiti P. huudahti: ”Minä tiesin sen!”

Turvallisessa ihmissuhteessa vaikeatkin asiat on helpompi ottaa vastaan ja epäilylle saatu vahvistus tuntuu luotettavalta.

Kun vanhus lakkaa etsimästä

On hyvä, että muistisairas tavoittelee toisten ihmisten huomiota – ja on syytä pysähtyä miettimään mistä on kysymys, kun hän lakkaa tekemästä niin.

Epäonnistuneiden kontaktiyritysten turhauttama ja lannistama vanhus lakkaa etsimästä todistajaa kokemuksilleen ja tunteilleen. Inventaario eletystä elämästä on silti tehtävä ja yksin se on hänelle raskasta.

Myös yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, arvottomuuden, turvattomuuden tai taakkana olemisen tunteiden uuvuttama muistisairas lakkaa hakemasta tunteilleen todistajaa. Hän masentuu ja vetäytyy ihmiskontakteista.    

Herra F. oli huitova ja pahasuinen vanhus, joka piti hoitajat varpaillaan. Hän kävi lyhyen ajan sisällä hiljaiseksi ja vetämättömäksi. Kun näyttöä fyysisestä sairaudesta ei löydetty, pääteltiin, että hän on masentunut. Häneen alettiin kiinnittää enemmän huomiota ja määrättiin kuuriluonteinen kevyt lääkitys. Muutaman viikon kuluttua hän oli taas oma huitova itsensä.      

Lannistunut, masentunut ja ihmiskontakteista vetäytynyt vanhus on helppo hoidettava, mutta onneton. Vanhuksen päivä on paljon parempi, jos hän saa hoitotoimenpiteiden aikana ja lomassa osakseen hoitajien täyden huomion. Aikaa se ei vie sen enempää kuin mekaaninen hoitosuorituskaan.  

Turhautumisen ja masentumisen lisäksi on myös mahdollista, että vanhuksen vetäytymisen syynä on riittävän valmiiksi saatu inventaario. Vanhus on saavuttanut sovun menneisyyden tapahtumien suhteen ja on todennut, että ”kyllä minä täältä jo joudan”. Hän on alkanut levollisesti valmistautua elämän päättymiseen.

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Berger, M. (2012). ’Thy Brother’s Keeper’: Witnessing as a Moral Presence in Group Analysis and Beyond. A response to Farhad Dalal’s Foulkes Lecture, in Group Analysis vol 45, Number 4, Dec 2012, 459–471.

Berger, M. (2017a). Mitä tapahtui – se tapahtui. Todistaminen ratkaisevana tekijänä sodan vammoista paranemisen prosessissa. Jäsenlehti 1/2017. Helsinki: Ryhmäanalyysiyhdistys, 5–14.

Berger, M. (2017b). Muukalaisena omassa kodissaan: pohdintoja trauman jälkivaikutuksista. Jäsenlehti 2/2017. Helsinki: Ryhmäanalyysiyhdistys, 4–9.

Berger, M. (2017c). Response to Richard Billow’s Relational Group Psychotherapy: An Overview Part I: Foundational Principles and Practices’ in Group Analysis, Vol 50, Number 1, March 2017, 23–29.

Taipale, J. (2016). Social mirrors. Tove Jansson’s Invisible Child and the importance of being seen. The Scandinavian Psychoanalytic Review, 39:1, 13–25, DOI:10.1080/01062301.2016.1227195

Taipale, J. (2018). Sosiaalinen havainto: affektiivisuus, empatia ja tunnustaminen Teoksessa H. Laiho & M. Tuominen (toim.), Havainto (s. 256–262). Turun yliopisto. Filosofian laitoksen raportteja 40. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7136-7

Tölli, P. (2024). Minä näen sinut: arvostuksen psykologiaa. Helsinki: Tammi.    

von Schulman, A. (2024). Rakkaus psykoterapiassa. Psykoterapia 43(1), 55–64. Helsinki: Therapeia-säätiö.

Yalom, I. D. (1995). The Theory and Practice of Group Psychotherapy (4th ed.) New York: Basic Books.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: