MUISTISAIRAALLA ON TARVE PALATA MENNEESEEN
Kaikki ihmiset kohtaavat elämässään vaikeita asioita, Jopa niin vaikeita, että ne on vain unohdettava, jotta jaksaa jatkaa. Ikääntymisen myötä kertyy säilöttyjä suruja, pettymyksiä, pelkoja, tai vaikka kaduttavaa ja hävettävää.
Nuo tunteet on aikoinaan jätetty syystä tai toisesta käsittelemättä. Ikääntymisen myötä asiat pyrkivät kuitenkin nousemaan päivänvaloon ja vaativat tulla kohdatuiksi ja käsitellyiksi.
Ellei menneisyyttä oteta käsittelyyn, se tekee sen omilla ehdoillaan – viimeistään vanhuudessa.
Ikävien asioiden pitäminen tahdonvoimalla poissa mielestä ei ole viisasta. Viisaampaa olisi elää elämä niin, että käsittelee tiedossaan olevat ikävät asiat sitä mukaa kuin kykenee.
Tiedostamattomia, mutta myös käsittelyä vaativia asioita riittää silti.
Elämä portaikkona
Erik H. Eriksonin mukaan jokaisella elämänvaiheella on lukuisia kehitystehtäviä, joista yksi on muita tärkeämpi.
Yksinkertaistaen sanottuna: lapsuudessa tärkein kehitystehtävä on perusluottamuksen saavuttaminen, nuoruudessa muodostetaan omaa identiteettiä ja keski-iässä ihmetellään mikä minusta tuli – ja voisiko minusta vielä tulla jotain muuta.
Vanhuuden portaalla ihminen joutuu sopeutumaan moniin menetyksiin ja luopumaan esimerkiksi työstä, monista ihmissuhteista, mahdollisesti terveydestä ja osin myös tulevaisuuden haaveista.
Vanhuuden tärkein kehitystehtävä on tehdä eletystä elämästä inventaario.
Jokaisen on ikääntyessään pysähdyttävä ylimmälle portaalle ja tarkasteltava rehellisesti aiempia elämänvaiheitaan.
Jos ihminen saa vanheta terveenä, hän tekee tätä inventaariota päivittäisten toimiensa lomassa muistellen elettyä elämäänsä ja tehden siitä johtopäätöksensä. Se tapahtuu tunnetason kokemuksen ja loogisen päättelyn avulla.
Vanhainkodin johtaja meni hakemaan ”Iidaa” virkistystilaisuuteen. Iida makasi kyljellään sängyssä ja sanoi, että hän ei nyt ehdi. Perusteluksi hän sanoi, että: ”Mun tarttee muistella sisartani”. ”No sitten sinä et ehdi”, sanoi johtaja ja painoi huoneen oven kiinni.
Erikson käyttää inventaarion tavoitellusta lopputuloksesta sanaa eheys. Kyse on yksinkertaistettuna siitä, että ihminen laittaa toiseen vaakakuppiin sen, mitä hän elämältään odotti ja toiseen sen, mitä hän siltä sai.
Eheys on saavutettu, jos molemmat painavat suunnilleen yhtä paljon, tai parhaimmassa tapauksessa elämältä on saatu jopa enemmän kuin siltä odotettiin.
Muistisairas tekee inventaarion omalla tavallaan
Mikäli vanhus sairastuu muistisairauteen, hänen looginen päättelykykynsä vaurioituu ja vanhuuden tärkeimmän kehitystehtävän suorittaminen pelkästään kognitiivisten kykyjen avulla ei enää onnistu.
Muistisairaalla on kuitenkin – kuten kaikilla korkeaan ikään ehtineillä ihmisillä – väistämätön tarve suorittaa inventaario elämästään.
Muistisairaan tapa suoriutua inventaarion teosta on käsitellä menneisyyden tapahtumia elämällä ne uudelleen mielikuviensa avulla. Niin kuin ne tapahtuisivat tässä ja nyt.
Rouva L. kulki hoitajien perässä kysellen itkuisena, missä ”Pekka” on. ”Kunnei se tullu yöksi kotiin.”
Muistisairas vanhus voi elää uudelleen mukavia muistoja tai käsittelemättömiä tapahtumia ja traumaattisia kokemuksia hyvinkin varhaisista elämänvaiheistaan.
Esimerkiksi vanhus, jolla on jäänyt perusluottamus saavuttamatta, saattaa pyrkiä turvautumaan omaisten tai hoitajien läsnäoloon kuten äidin läsnäoloon lapsena. Yksin jääminen voi tällaiselle vanhukselle olla hyvin pelottavaa.
Koskaan ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan, että vanhus muuttuu “lapseksi jälleen”!
Mielikuvat menneisyydestä ja menneisyyden tapahtumien käsittely elämällä ne uudelleen ovat muistisairaalle normaalia, ei psyykkisen sairauden oire.
Harha-aistimukset, joita ennen saatettiin nimittää harhoiksi, selittyvät osittain mm. näkökyvyn ja nähdyn tulkitsemisen vaikeuksilla.
Maalaistalon emäntä, rouva S. istui päiväsalin tuolissa. Hän katseli hymyillen lattialla välkkyviä auringonläikkiä ja ”heitteli kanoille jyviä”.
Myös kuulon heikkeneminen aiheuttaa vanhukselle vaikeuksia tulkita kuulemaansa. Muistisairaan havaitsemis-, ajattelu- ja muistamisvaikeudet johtuvat käytännöllisesti katsoen aina elimellisestä, ei psyykkisestä syystä.
Osaston 603 tavoitteellinen tuotos
Kun 1980-luvun lopulla suunniteltiin Halikon sairaalan muistisairaiden osastoa 603, hoitotyön tavoite kuvattiin lainaamalla taloustieteilijöiden käyttämää panos–tuotos -mallia. Siinä organisaation tuotos on sen olemassaolon tarkoitus ja oikeutus.
Hoitotyön tavoitteelliseksi tuotokseksi kirjattiin: ”… antaa vanhuksille hyvä päivä, niin hyvä, että he saavat aikaiseksi jotain sellaista, mikä tekee heidän tulevaisuudestaan paremman”.
Vanhuksille haluttiin tarjota hoitoyhteisö, jossa on mahdollista ilmaista tunteita, käsitellä menneisyyden tapahtumia niitä läpielämällä ja saada korjaavia kokemuksia.
Tavoitteisiin kirjattiin myös omaisten ja muistisairaan vanhuksen välisen ihmissuhteen vaaliminen ja omaisten aktiivinen tukeminen.
Hyvä päivä?
Hyvä on yksi korkeimmista arvoista eikä sellaisenaan riittävästi ohjaa hoitotyön käytäntöä. Korkeimpia arvoja, kuten hyvyyttä, kauneutta ja totuutta ei juuri kukaan asetu vastustamaan, mutta niistä on yhtä monta tukintaa kuin on tulkitsijoitakin.
Arvot on tulkittava yhdessä, jotta ne voivat aidosti ohjata toimintaa.
Meidän tulkintamme hyvästä oli hyödyllinen. Useimmat meistä määrittelevät oman päivänsä hyväksi aikaansaannostensa mukaan. Olemme tyytyväisiä saatuamme mansikan taimet maahan, kodin siivotuksi tai vaikkapa vietettyämme päivän leväten.
Hyvän päivän katsoimme sisältävän vielä ajatuksen, että hyöty päivästä kantaa tulevaisuuteen. Mansikan taimet istutetaan, jotta ne tuottaisivat satoa, koti siivotaan, jotta se olisi viihtyisä, ja lepokin on hyvästä, koska sen jälkeen taas jaksamme.
Tartuimme haasteeseen
Vanhus saapui osastolle 603 vanhusten vastaanotto-osaston kautta ja kaikki voitava hänen ”parantamisekseen” oli jo tehty. Hänen sairautensa oli edennyt niin pitkälle ja oli oireiltaan niin vaikea, että palauttaminen hänet sairaalaan lähettäneeseen paikkaan ei enää onnistunut.
Saattaa tuntua vaikealta hahmottaa keinoja, joilla etenevää sairautta potevalle vanhukselle voitaisiin antaa hyvä ja hyödyllinen päivä, jonka vaikutukset lisäksi ulottuisivat tulevaisuuteen.
Lähdimme tavoittelemaan tuloksia kiinnittämällä erityistä huomiota vanhuksen osaavaan kohtaamiseen ja hänen tunteidensa validoimiseen.
Validointi on sen osoittamista muistisairaalle, että hänellä on täysi oikeus tuntea juuri niin kuin hän tuntee.
Muistisairas vanhus tekee inventaariota elämästään ilmaisemalla käsittelemättömiä tunteitaan. Hän elää uudelleen esimerkiksi pelkonsa, surunsa, häpeänsä tai vihansa. Läheiset tai hoitajat voivat auttaa häntä siinä eläytymällä tilanteeseen ja hyväksymällä tunteiden ilmaisun.
Tunteiden validointi neutraloi muistojen traumaattista vaikutusta ja tekee vanhuksen tulevaisuudesta paremman.
Muistisairaan vanhuksen tunne on aina validi, eli totta – ja se ansaitsee tulla kohdatuksi sellaisena. Vanhus rauhoittuu ja luopuu esimerkiksi kotiin lähdön ajatuksesta saatuaan varmuuden siitä, että häntä kuunnellaan ja uskotaan, ja että hän on turvassa.
Fiksuin tapa toimia
Aamu oli alkanut rauhallisesti ja ensimmäiset asukkaat olivat jo juoneet aamukahvinsa. Rouva N. heräsi ja lähti hätääntyneenä kulkemaan hoitajien perässä, nyki heitä hihasta ja toisteli, että hänen miehensä on kuollut.
Ensimmäinen hoitaja passitti hänet ulos kylpyhuoneesta ”ettei jalat kastu”. Toinen yritti saada hänet muihin aatoksiin tarjoamalla kahvia. Kolmas hoitaja kietoi kätensä rouvan olkapäiden ympäri ja sanoi: ”Otan osaa”. Silloin rouva N. katsoi terävästi hoitajaa silmiin ja sanoi: ”Kiitos, olet ensimmäinen!”
Rouva N. eli mielikuvissaan uudestaan hetkeä, jolloin hän kuuli miehensä kuolleen. Hän oli hädissään ja haki turvaa ja lohtua hoitajilta. Hätä oli suuri, mutta hän jaksoi torjutuksi tultuaankin yrittää yhä uudelleen.
Kolmas hoitaja tiesi, että rouva N. oli jäänyt leskeksi jo hyvin nuorena, mutta ymmärsi mistä oli kysymys ja osasi toimia oikein. Vanhus tuli kuulluksi ja rauhoittui.
Toimi aina niin, kuin alkuperäisessä tilanteessa olisi ollut fiksua toimia.
Muistoihinsa palannut vanhus kohdataan aina sillä periaatteella, että toimitaan niin, kuin alkuperäisessä tilanteessa olisi ollut fiksua toimia. Eläydytään hetkeen, jota hän elää uudelleen ja osoitetaan ilmein, elein ja sanoin, että hänellä oli – ja on edelleen – oikeus olla surullinen, pettynyt, peloissaan tai jopa vihainen.
Muistisairaalle annetaan mahdollisuus ilmaista tunteitaan ja käsitellä menneisyyden tapahtumia niitä läpielämällä.
Tukahdutettujen tunteiden ilmaisemisen myötä vanhuksen olo helpottuu ja hän oppii luottamaan ihmisiin, joiden kanssa on tekemisissä.
Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä
Lisätietoa mm.
Feil, N. (1993). The Validation Breaktrough. Simple Thechniques for Communicating with People with ”Alzheimer’s-Type Dementia”. York, Pennsylvania USA: The Maple Press Company.
Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus.
Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä:
