MUISTISAIRAS VANHUS JA KAIPAUKSEN KAUNEUS

Kaipaus on arvokas ja katkeransuloinen tunne, johon liittyy aina myös surua ja ikävää. Kaipaaminen ei kuitenkaan ole haitallista. Se voi olla rauhoittava ja elämässä eteenpäin vievä tunne, joka auttaa muistamaan mikä lopulta on tärkeää.

Ihmiset kaipaavat jotain itsen ulkopuolella olevaa. Ihmisiä, omaisuutta, paikkaa, elettyä aikaa tai jotain muuta, joka voisi tehdä hänestä onnellisen ja merkityksellisen. Kaipaus voi olla myös keino paeta nykypäivää.

Kaipaus voi kummuta hyvin syvältä

Niin kuin monen muunkin asian, kaipauksen juuret voivat olla hyvin varhaisissa ihmissuhteissa. Lapsi alkaa tuntea kaipuuta äidin luo, kun hän ymmärtää, että hän itse ja äiti ovat eri ihmisiä. Vielä muistisairaalla vanhuksellakin äidin kaipuu voi nousta esiin koko voimallaan.

Rouva K. seurasi hoitajia kaikkialle. Hän tuli hoitajien seuraksi myös kahvitauoilla ja sai itsekin kupillisen. Aiemmassa hoitopaikassa hänet oli laitettu hoitajien tauon ajaksi omaan huoneeseensa ja tuoliin kiinni. Yksin ollessaan rouva K. oli tuntenut olonsa turvattomaksi ja huusi hädissään. Kun hoitaja meni rouvan luokse, tämä ei edes tiennyt huutaneensa.    

Vanhuksen yksinäisyys altistaa menneisyyden kaipaamiselle. Erätuli (2017) toteaa, että kaipaus on yhteyden hakemista ”etsimme paikkaa jonkun kainalossa”, ja jatkaa, että kaipauksen kavereita ovat sellaiset sanat kuin kauneus, ikävä ja rakastettu.

Rouva B. muisteli usein insinöörimiestään, kaunista kotiaan, pukujaan ja korujaan. Hänen tunteensa vaihteli ilosta suruun, kun hän välillä muisti, miten oli leskeksi jäätyään menettänyt sen kaiken. 

Kaipaus kumpuaa muistoista tai syvältä tiedostamattomasta. Se on luonnollinen asia, ja kaikki ihmiset kaipaavat toisinaan tai hetkittäin. Se on kaihoisa tunne, joka sisältää muistoja, haaveita, toiveita ja iloa. Kaipaus voi olla hyvin tyydyttävää ja houkutella uppoutumaan siihen aina uudelleen.

Kaipaus ei ole vain kaunis

Vuolangon (2017) mukaan kaipuuseen voi sisältyä myös surua ja pettymystä. Sen voi määritellä kaipuuksi menneisyyteen ja aikaan, jota ei enää ole, tai kaipuuksi paikkaan, jonne ei ole mahdollista enää päästä. 

Rouva G:n elämän täytti ainainen itkeskely ja kaipaus rajan taakse Inkerinmaalle. Itku tuli ja meni, loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja se tuntui häiritsevän hoitajia enemmän kuin häntä itseään. Rouva G:n lapset kertoivat, että äiti on aina ollut ”itkijänainen”. 

Kaipaus voi olla osa elämää, mutta siitä ei pitäisi tulla elämäntapa. On asioita, joista pitää osata päästää irti ja on asioita, joita kannattaa kaivata – kuten myös ihmisiä.

Jatkuva kaipauksen vallassa eläminen voi kasvattaa ikävää ja johtaa pahimmillaan masennukseen. Myös irti päästäminen on surullista ja satuttavaa, mutta mielenrauhan saavuttamisen vuoksi usein tarpeen.

Herra L. puhui usein ensimmäisestä, omille teilleen karanneesta vaimostaan, ja hän saattoi kutsua nykyistä vaimoaan tämän nimellä. Se teki nykyisen rouva L:n äärettömän surulliseksi. Kuunneltuaan omaistenryhmässä muiden kertomuksia, rouva L. ymmärsi, että hänen miehensä kaipaus sisälsi paljon kipua ja pettymystä, joka oli kohdattava ja käsiteltävä.  

Onnellisuuden pakkomielle ei tee ihmisistä onnellisia tai kokonaisia (Cain 2023). Ihminen voi koko ikänsä paeta kaipuun tunnetta ja sen tuomaa kipua. Sitä ei kuitenkaan pääse pakoon. Tyypillinen tilanne, jossa ihmisen kaipaus tulee esiin, on hiljainen hetki, joka saa alakulon nousemaan pintaan. Ikääntyneen ihmisen elämässä näitä hetkiä on enemmän kuin tarpeeksi, niin kotona kuin hoitopaikassakin.

Kaipauksella on tehtävä

Riutan (2009) lainaama Räntilä toteaa, että kaipaus on ”tarve, tunne tai toive, jonka on ohittanut tunnistamatta”. Se on kutsu itsen kuulemiseen ja viesti syvistä elämän kysymyksistä, jotka ovat vailla vastausta. Quinodozin (2010) mukaan on tärkeää, että ihminen voi ikäännyttyään tehdä sovinnon eletyn elämänsä kanssa.

Vanhuuden tärkeintä kehitystehtävää suorittaessaan vanhus käy läpi kaikkea elämän varrella kokemaansa. Hän joutuu sitä tehdessään kohtaamaan elämän rajallisuuden ja paljosta luopumisen pakon. Ikääntynyt ihminen kohtaa myös kysymyksen elämänsä ja sen tapahtumien mielekkyydestä, merkityksestä ja tarkoituksesta.

Neiti H. olisi päässyt Ateneumiin opiskelemaan maalaustaidetta. Hänen isänsä oli kuitenkin sitä mieltä, että taiteileminen ei ollut oikea ammatti, ja tyttären ei auttanut muu kuin unohtaa haaveensa.

Muistisairasta hoitavan omaisen tai työntekijän on usein ikävä katsella haikeaa ja itkevää vanhusta. Päällimmäisenä ajatuksena hoitajalla on, että vanhus kärsii ja häntä pitää lohduttaa.

Vanhuksella on kuitenkin monta syytä alakuloon ja itkuun. Sitä ei pidä pelätä, vaan kannattaa kuulostella, miltä itku vaikuttaa. Kaikki itku ja huokailu ei ole pahasta, se voi olla myös puhdistavaa, tervehdyttävää ja tuntua vanhuksesta hyvältä.

Itsen kuunteleminen vaatii vanhukselta aikaa, pysähtymistä sekä joskus toisen ihmisen apua ja myötäelämistä. Ihminen muistaa kaikilla aisteillaan, ja kaipaus voi nousta pintaan esimerkiksi kauniissa paikassa tai vanhuksen kuullessa jotain hänelle merkityksellistä musiikkia.

Rouva T. oli osaston kesäretkellä meren rannalla. Hoitaja vei hänet aivan vesirajaan, jolloin tämä alkoi itkeä. Hoitaja huolestui, mutta sai rouva T:ltä kauniin hymyn ja selityksen: ”Minä kuulen laineiden äänen.”

Olosuhteissa, jossa vanhus kokee kaipausta, tunne voi tuoda ihmiset yhteen uudella ja odottamattomalla tavalla. Nuo hetket ovat tärkeitä sekä vanhukselle että hoitajalle.

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Cain, S. (2023). Tunne melankolian eheyttävä voima. Helsinki: Viisas elämä.

Erätuli, S. (2017). Etsijän kirja – mitä on olla ihminen? Helsinki: Otava.

Riutta, N. (2009). Kaipaava ihminen. Kirkko ja kaupunki 6.8.2009. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kaipaava-ihminen   

Vuolanto, V. (2017). Nostalgia, kaipaus ja historia. Historiallinen aikakauskirja 2/2017, 255–256. 

Quinodoz, D. (2010). Growing Old. A journey of self-discovery. London: Routledge.

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: