MUISTISAIRAS VANHUS ODOTTAA VASTAKAIKUA

Muistisairaan osaavasti kohtaava hoitaja ymmärtää vanhuksen käyttäytymistä ja osaa ottaa vastaan monenlaisia tunteita. Se ei kuitenkaan riitä. Vanhus odottaa hoitajaltaan vastakaikua, eli reaktiota, jonka hän voi nähdä, kuulla ja tuntea.

Muistisairas tarvitsee itselleen kuuntelijan, symbolihenkilön tai peilin

Muistisairasta hoitavien henkilöiden on osattava kuunnella aktiivisesti. Aktiivisessa kuuntelussa kuuntelijan kehonkieli, ilmeet, eleet ja asennot sekä intensiivinen katsekontakti ovat vanhukselle merkki siitä, että hän tulee kuulluksi.

Nuori opiskelija oli vakaasti sitä mieltä, että validointi ei toimi. Häntä pyydettiin esittämään jokin tilanne, jossa oli tullut siihen tulokseen. Esitys muuttui lähes tragikoomiseksi, kun opiskelija asettui hieman takakenoon, kääräisi kätensä puuskaan ja sanoi vanhusta esittävälle henkilölle: ”No, kerro ny sitten.”

Täydellinen keskittyminen vanhukseen on onnistuneen vuorovaikutuksen edellytys. Muistisairas vanhus vaistoaa helposti välinpitämättömyyden tai vähättelyn. Hän huomaa myös kiirehtimisyritykset.

• Aktiiviselle kuuntelulle ovat ominaisia kuullun toistaminen ja selventävät yksinkertaiset kysymykset, joihin muistisairaan on helppo vastata.

Kuultua toistaessaan hoitavan henkilön on muistettava, että ei saa ryhtyä papukaijaksi. On toistettava lyhyesti kerrotun ydinajatus tai jopa vain tärkein sana.   

Muistisairaan kokemaa voidaan myös yrittää sanoittaa, kysyen tai todeten. Kuvauksen osuessa kohdalleen, muistisairas vaikuttaa yleensä helpottuneelta ja rohkaistuu jatkamaan. Väärää tulkintaakaan ei tarvitse pelätä. Muistisairas vanhus ei juuri kiinnitä siihen huomiota, vaan keskittyy hyvän olon tunteeseen, jonka aktiivisesti kuunteleva hoitaja hänelle antaa.

Kaikilla ihmisillä on säilöttyjä tunteita, joiden ilmaiseminen ja käsittely on aikoinaan jäänyt tai estynyt. Muistisairas vanhus tarvitsee symbolihenkilön niitä vastaanottamaan.

Osastolla vieraillut Mari kertoi isoäidin syyttäneen häntä kantelemisesta. Vaikka hän oli yrittänyt vakuuttaa isoäidille olevansa tämän lapsenlapsi, isoäiti oli vain myrkyllisesti todennut, että ”väität vain olevasi”.

Tunteistaan kertova tai menneisyyden tapahtumia uudelleen elävä vanhus odottaa symbolihenkilöltä samaa kuin aktiiviselta kuuntelijalta. Asiallista sanotun vastaanottamista niin, että ei ota sitä itseensä kohdistuvana, vaan kuuntelee ja kysyy.

• Hoitavan henkilön on hyvä ymmärtää, että hänelle symbolihenkilönä osoitettu syytöskin on vain keskustelun avaus.    

Sanattoman vuorovaikutuksen osuus ja merkitys kasvavat muistisairauden edetessä, ja muistisairaan on usein helpompi vastaanottaa sanaton kuin puhuttu viesti.

Toisen ihmisen kehollisen ilmaisun hienovarainen ”matkiminen”, eli peilaaminen, on ihmisen luonnollinen tapa ilmaista empatiaa ja kiinnostusta puhekumppaniin. Surullista tarinaa kuunnellaan surullisen näköisenä ja iloiselle hymyillään. Hoitavan henkilön on osattava eläytyä vanhuksen tunteisiin ja annettava oman kehonsa reagoida siihen.

Jo lähes puhumaton vanhus tuli hoitajan luo, hiki otsalla ja kädet täristen. Hän hoki vain: “Ei mittää, ei mittää”. Hoitaja pysähtyi hänen eteensä myös kauhistuneen näköisenä ja kädet vapisten. Vähitellen vanhus rauhoittui, tarttui hoitajaa kädestä ja lähti tapansa mukaan kuljettamaan tätä pitkin käytävää.  

Peilaaminen oikein suoritettuna saa muistisairaan tuntemaan olonsa turvalliseksi. Se auttaa häntä kertomaan tai elämään uudelleen mielessään olevan asian. Mitä muistisairas vanhus tarvitseekin, se on tarjottava hänelle aina niin, että hän tuntee olonsa turvalliseksi ja toimintansa luvalliseksi. Asiaan ei myöskään saa palata, ellei vanhus itse tee aloitetta.

Muistisairas tarvitsee vahvistajan ja todistajan

• Muistisairaan tunne on aina validoitava, eli osoitettava vanhukselle, että hänellä on ollut ja on edelleen oikeus tuntea juuri niin kuin hän tuntee.

Sanoin, ilmein ja elein vahvistettu tunne, muisto, mielikuva tai ajattelu saa muistisairaan vanhuksen tuntemaan itsensä hyväksytyksi. Se on muistisairaalle vanhukselle korjaava kokemus ja mahdollistaa myös keskustelun jatkumisen hänen kanssaan.  

Neiti H. suri sitä, että ei nuorena ollut tarpeeksi viehättävä tai fiksu saadakseen puolison ja perheen. Hoitaja istui vanhuksen viereen ja pyysi tätä kertomaan lisää. Kysymyksestä virisi keskustelu, jonka päätteeksi vanhus sanoi hoitajaa kiltiksi.   

Muistisairaan kertomat asiat ovat hänen henkilökohtainen kokemuksensa ja näkemyksensä tapahtumista. Vanhuksen sanomaa tai kertomaa ei pidä oikoa tai torjua, vaikka se hoitavan henkilön mielestä lempeältä ja lohduttavalta tuntuisikin.

Myös ikävät muistot tarjoavat puheenaiheen ja mahdollisuuden keskusteluun vanhuksen kanssa. Osaava hoitaja ymmärtää tämän ja kunnioittaa vanhuksen mielikuvaa tapahtuneesta. Tarjoamalla puheenaiheen, vanhus toivoo pääsevänsä purkamaan pahaa mieltä, eikä vanhusta auta, jos hänen kerrotaan olevan väärässä.

Rouva B. vaati päästä kotiin ”muuten äiti kuolee”. Hoitaja näki hädän vanhuksen silmissä ja kysyi, mikä hätä äidillä oli. Rouva B:llä oli ollut tapana kertoa erilaisista vaaroista, jotka äitiä vaanivat. Aikojen saatossa selitykset kuitenkin vähenivät ja lopulta rouva B. tyytyi vain huokaisemaan ja sanomaan: ”Taas minä elän näissä vanhoissa muistoissa.”

Rouva B:n hätään suhtauduttiin aina kunnioittaen ja hän saattoi pikkuhiljaa päästää siitä irti. Nykyisyyden ja siihen liittyvien ihmisten tuntuessa turvallisilta, vanhuksen oli helpompi palata nykypäivään.

Muistot ja mielikuvat menneestä saattavat toisinaan tuntua epämääräisiltä tai unenomaisilta, ja vanhus kaipaa niille todistajaa. Muistisairaalle on suuri merkitys sillä, että joku pitää hänen kertomiaan asioita mahdollisina eikä vähättele, ylenkatso, oio tai torju niitä. Vanhus voi myös kaivata varmistusta epäilemilleen asioille.

Neiti P. kysyi hoitajilta, onko hänen kotinsa vielä olemassa. Kuultuaan, että kotitila on myyty, neiti P. huudahti: ”Minä tiesin sen!”

Muisteleminen on vanhuksen yritys koostaa hyväksyttävä käsitys siitä, mitä on tapahtunut. Muistikuvista puhuttaessa ei kuitenkaan tarvitse olla varmaa tietoa menneisyyden tapahtumista, vaan hoitaja voi keskittyä nykyhetkessä käytyyn keskusteluun. (Edwards & Potter, sit. Porkka & Tenhunen 2020.)

Hoitavasta henkilöstä tulee vanhukselle merkittävä todistaja, kun hän kuulee, näkee ja ottaa vastaan kerrotun kunnioittavalla ja myötätuntoisella tavalla. Hoitaja todistaa sitä, mitä vanhus on ”kantanut sisällään ja kertojalle syntyy kokemus lohdutetuksi ja nähdyksi tulemisesta”. (Berger 2017.)

• Vanhus kokee, että hänet otetaan todesta, kun hänen kertomaansa ei pyritä muuttamaan tai selittelemään tapahtunutta (Berger 2017).

Muistisairasta hoitavan henkilön on pyrittävä osoittamaan aito kiinnostuksensa. Vain siten hän voi antaa vanhukselle kokemuksen siitä, että tämä on arvokas ja sosiaalisesti näkyvä henkilö. On hyvä muistaa myös Taipaleen (2016b) toteamus, jonka mukaan ”Vain henkilö, joka jo itse kokee olevansa toisille näkyvä, voi tehdä toisille selväksi näiden sosiaalisen näkyvyyden”.

Taipaleen toteamus haastaa muistisairasta hoitavan henkilön tutkiskelemaan itseään ja omia kokemuksiaan.  

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Berger, M. (2017). ”Mitä tapahtui – se tapahtui” – todistaminen ratkaisevana tekijänä sodan vammoista paranemisen prosessissa [suomentaja A. Kauranen]. Jäsenlehti 1/2017. Helsinki: Ryhmäanalyysiyhdistys, 5–14.

Feil, N. (1993). The Validation Breaktrough. Simple Thechniques for Communicating with People with ”Alzheimer’s-Type Dementia”. York, Pennsylvania USA: The Maple Press Company.

Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus. 

Porkka, S-T & Tenhunen T. (2020). Työnohjauksessa toimitaan kerrotun perusteella. Teoksessa S-T. Porkka & T. Tenhunen (toim.), Vapaaehtoistyön työnohjauksen haasteita (s. 67–77). Helsinki: MIELI Suomen Mielenterveys.

Taipale, J. (2016a). Empatia ja samaistuminen yhteisöjen perustana. Osviitta, 3/2016, 11–16.

Taipale, J. (2016b). Social mirrors. Tove Jansson’s Invisible Child and the importance of being seen. The Scandinavian Psychoanalytic Review, 39:1, 13–25, DOI:10.1080/01062301.2016.1227195

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: