SUREVA MUISTISAIRAS VANHUS

Hyvään ja merkitykselliseen elämään kuuluu myös surua ja se on luonnollinen asia silloin, kun on menettänyt jotain tärkeää. Suru on pohjimmiltaan rakkautta, joka kertoo menetetyn merkityksestä ja luopumisen vaikeudesta.

Mitä suru on?

Muistisairas vanhus tajuaa ajoittain oman tilansa ja hänestä voi tuntua musertavalta, jos ei saa sanottua mitä haluaa, eivätkä muut ymmärrä. Ikääntynyt ihminen voi myös potea kipuja tai menettää kykynsä liikkua ilman muiden apua. Kaikki terveyden ja itsenäisyyden menetykseen liittyvät asiat voivat olla vanhukselle liikaa ja saada hänet suremaan, niin kuin kenet tahansa.

Vanhus voi myös menettää puolisonsa, sisaruksiaan, jälkikasvuaan tai muita merkittäviä läheisiään. Läheisen kuoleman sanotaan olevan suurin suru ja menetys kulkee mukana kivuliaina tunteina ja vahvoina tuntemuksina. 

Suru-uutisen saadessaan muistisairas vanhus voi reagoimattomuudestaan huolimatta ymmärtää asian.

Rouva G. ei enää puhunut. Omaiset kertoivat hänelle kuitenkin omasta ja lastensa elämästä, muun muassa siitä, että ”Reetta” lähtee Amerikkaan. Kului kuukausia ja erään vierailun aikana rouva G. yllätti omaiset kysymällä, joko Reetta oli palannut sieltä Amerikasta.

Turusen (2024) mukaan ihmisestä voi välillä tuntua, että surun alle musertuu. Välillä olo helpottuu ja sureva saa hengähtää – kunnes menetys taas palaa mieleen ja nostaa kipeät tunteet pintaan. ”Suru on aaltoileva tunne, joka kulkee kantajansa mukana ja muuttuu suremiseksi (engl. grief, mourning)”.

Suru on useimmiten kantajalleen hyvin henkilökohtainen, tärkeä, arvokas ja tarpeellinen tunne. Se on muisto suhteesta menetettyyn ihmiseen. (Turunen 2024.) Myllyviidan (2016) mukaan suru auttaa ihmistä luopumaan. Terve suru ei ole tuhoavaa vaan rakentavaa ja eheyttävää, vaikka onkin kokemuksena raskas.

Surun ja suremisen tavoitteena on vähitellen hyväksyä peruuttamattoman menetyksen lopullisuus. Surijan maailma muuttuu pysyvästi, eikä kaikki palaa ennalleen. (Kaisla-Jokinen.) Suru väistyy vain kohtaamalla. Siihen alkaa vähitellen sekoittua selviytymisen tunteita ja ihmisestä kehittyy lopulta surun ja kaipauksen muovaama yksilö.

Miten suru ja sureminen vaikuttavat?

Turunen (2024) toteaa, että jokainen ihminen kokee surun eri lailla ja reagoi siihen omalla tavallaan. Jokainen menetys on myös erilainen ja hyvin yksityinen kokemus. Jotta ihminen pystyy suremaan hänen kehonsa reagoi, elintoiminnot hidastuvat ja keho ohjaa ihmisen pysähtymään. Myös Niemen (2021) mukaan suru vähentää halua olla sosiaalisessa kanssakäymisessä ja pakottaa hidastamaan vauhtia.

Itkeminen on kehon luontainen tapa reagoida suruun. Se on Niemen (2021) mukaan parasympaattisen hermoston keino palauttaa elimistö ja mieli lepotilaan tunnekuohun aiheuttamasta jännityksestä. Vanhuksen itkua ja surua ei pidä pelätä tai kiiruhtaa lohduttamaan pois. Surun käsittelylle on annettava tilaa ja aikaa.

Surun kokemisen esteenä voi Kaisla-Jokisen mukaan olla viha ja syyllisten etsiminen, hyvityksen vaatiminen, katkeruus tai vetäytyminen. Jääskinen (2017) toteaa, että tunteiden patoamisesta ja kieltämisestä voi seurata ahdistuksen lisääntymistä. Torjuttuna suru saattaa aiheuttaa myös fyysisiä oireita ja johtaa pitkään kiellettynä jopa masennukseen.    

• Tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen ei johda niiden vallassa toimimiseen tai ahdistukseen (Kaisla-Jokinen).

Suru ja sureminen ovat kunnianosoitus sille, mitä on menetetty ja vähitellen siihen alkaa sekoittua lohduttavia selviytymisen, kaipauksen ja toivon tunteita.

Muistisairaan vanhuksen surun erityispiirre

Kohdatessaan ajankohtaisen menetyksen, muistisairas vanhus tarvitsee mahdollisuuden surra sekä ymmärrystä ja tukea. Eläessään menneisyyden tapahtumia uudelleen mielikuviensa avulla, vanhus on yhtä tarvitseva. Hänen on esimerkiksi elettävä uudelleen pelko ja hämmennys, ”kun kaikki itkevät toisiltaan salaa ja kukaan ei kerro minulle missä äiti on”.

• Menetys tapahtuu muistisairaalle vanhukselle ”tässä ja nyt”, mutta hänen on kohdattava se menneisyyden valmiuksin.

Vanhus ei ”muutu lapseksi jälleen”, mutta hoitavan henkilön on ymmärrettävä, että sillä hetkellä, kun muistisairas vanhus elää uudelleen lapsuuden tapahtumia, tältä puuttuu aikuisen keinot kohdata suru. Vanhus reagoi suruun niin kuin hän lapsena reagoi, tai olisi pitänyt saada reagoida ja tarvitsee tukea niin kuin olisi lapsena tarvinnut.

Järkytyksen ja surun hetkellä lapsen katse kääntyy aina aikuiseen, jonka käytöksestä hän ottaa mallia ja jonka luota hän hakee turvaa ja lohdutusta (Turunen 2024). Hoitavan henkilön on oltava muistisairaalle vanhukselle tämä malli: rauhallinen, lempeä, turvallinen ja tunteiden ilmaisua salliva aikuinen, joka huolehtii vanhuksen perustarpeista, arjen rutiineista ja itkun tai jopa kiukun kuuntelemisesta. 

Vanhuksen menneisyydestä kumpuaa esiin tunteita, joita ei aikoinaan ollut lupa tuntea, läheisillä ei ollut osaamista niiden käsittelyyn ja ammattiavun käyttö oli poissa laskuista. Muistisairas joutuu kohtaamaan menneisyytensä hankalia ja jopa traumaattisia menetyksiä. Joskus jopa sellaisia, joita hän ei edes muista kokeneensa.

Schmitt (2024) kirjoittaa, että lapsi on saattanut suojella läheisiään, eikä ole kertonut omia ajatuksiaan. Kun lapsi on nähnyt, että aikuinen itkee ja on ahdistunut, hän on voinut kätkeä oman surunsa ja se on jäänyt aikuisilta näkemättä. Lapsi on jäänyt ilman lohdutusta.   

Herra N. ei ollut koskaan voinut sietää tervan hajua ja ”unohdettu” kokemus, johon tervan haju liittyi, palasi yllättäen hänen mieleensä. Herra N. oli pikkupoikana laitettu useana päivänä peräkkäin rautatieasemalle katsomaan, toiko sen päivän juna hänen rintamalla kaatuneen äitinsä kotiin. Arkkuja kuljettaneen vaunun pohja oli tervattu.

Lapsen suruun on voinut sekoittua myös muita tunteita, jotka vanhus joutuu kohtaamaan. Hän on saattanut kokea syyllisyyttä, kun ei voinut auttaa surevaa aikuista. Hän on voinut tuntea myös helpotusta, kun lopulta tapahtui se, ”mikä oli odotettavissa”, esimerkiksi pitkään sairastaneen läheisen kuolema. Eloon jäänyt lapsi on saattanut tuntea sisarkateutta, jos hän on tuntenut kilpailevansa vanhempiensa rakkaudesta kuolleen sisaruksensa kanssa…  

Aikansa elänyt käsitys, että lapsi ei osaa surra (vaikka osaakin iloita), on aiheuttanut monille nykyisille ikäihmisille ongelmia. Menneisyyden aikuiset eivät aina ole ymmärtäneet lapselle käsittämättömän ja ylivoimaisen surun traumatisoivaa vaikutusta.  

• Muistisairasta hoitavan henkilön on ymmärrettävä, mitä traumaattinen suru on voinut aiheuttaa, ja mitä muistisairas vanhus joutuu kokemaan menneisyyden tapahtumiin palatessaan.  

Traumaattiselle surulle on Turusen (2024) mukaan tyypillistä, että sureva kokee paitsi surua usein myös epäuskoa, järkytystä, raivoa, turvattomuutta, syyllisyyttä tai muita tavallisia traumaattisen stressin aiheuttamia tunteita. Surevalla voi olla uni- tai keskittymisvaikeuksia, yli- tai alivirittyneisyyttä, pelkoja tai piinaavia välähdyksenomaisia muistikuvia tapahtuneesta.

Voimakkaiden surureaktioiden hoitokeinot on aina harkittava tapauskohtaisesti oireiden ja niiden piinaavuuden, vakavuuden, esiintymistiheyden ja keston mukaisesti. Turunen (2024) muistuttaa, että traumaattisen surun tunnistaminen, ymmärtäminen ja hoitaminen on tärkeää, jotta niiden alla oleva suru pääsee esille ja kaipaava sureminen mahdollistuu.

Miten surevaa vanhusta voi auttaa?

Turusen (2024) mukaan suru on hyvin yksityinen tunne, eikä kukaan toinen voi poistaa menetyksen aiheuttamaa tuskaa. Osanottaminen ja hienotunteinen kunnioitus kuuluvat kauniiseen käytökseen ja tahdikas myötäeläminen saa surijan kokemaan, että hän ja hänen surunsa ovat tärkeitä ja ainutkertaisia.

Usein jo läsnä oleminen ja kuunteleminen helpottavat ahdistusta. Turunen (2024) muistuttaa, että suru, sureminen ja surevan kohtaaminen ovat luonnollinen osa elämää. Surua ja surevaa on tärkeää kunnioittaa ja muistaa, että suru ei ole sairaus, eikä sureva sairas.

Surevan ihmisen kohtaaminen ei vaadi erityistä osaamista ja jokainen muistisairasta hoitava henkilö voi luottaa pystyvänsä siihen. Tärkeintä on, että ei mittaa toisen ihmisen tunteita omalla mittarillaan.

Surevat ihmiset kaipaavat eri asioita. Toiset tarvitsevat omaa tilaa, toiset lohdullista lähellä oloa. Läsnäolo ja kosketus ovat sanoja tärkeämpiä, sillä toisen surua ei tarvitse lohduttaa pois. (Jääskinen 2017.)

Lapsuuden surua uudelleen elävän muistisairaan vanhuksen hoitajan on kuitenkin oltava tarkkana, jotta ei toista vanhuksen aikoinaan mahdollisesti kokemaa laiminlyöntiä. 

• Suuri yksittäinen riskitekijä surussa on se, että sureva jää tunteittensa kanssa yksin (Turunen 2024).

Turusen (2024) mukaan surevaa on hyvä ”helliä ja keholle pitäisi antaa paljon lohdutusta, lämpöä kuten mukava viltti tai villasukat ja hyväilevää kosketusta sekä kauneutta”.

Surua ei voi sanoilla tai teoilla poistaa, eikä lohduttaminen tai rinnalla kulkeminen tarkoita sitä, että toisen suru häviäisi. Surua voi kuitenkin jakaa ja kannatella niin, että sen kokeminen on edes vähän helpompaa. On uskallettava olla hiljaa ja neuvoton, sillä läsnäolo on tärkeämpää kuin sanat.

• On tärkeä kunnioittaa surevan tarvetta välillä puhua ja välillä vetäytyä. On myös ymmärrettävä, että suru voi aaltoilla pitkäänkin. (Turunen 2024.)

Voimakkaita surureaktioita tai tunteita ei tarvitse pelätä, eikä tunteiden laimeutta ihmetellä. Tunteilla on Turusen (2024) mukaan syynsä, logiikkansa ja ilmenemismuotonsa ja niillä on myös aina alku, keskikohta ja loppu. Pienetkin hetket, joiden aikana sureva saa ajatuksensa hetkeksi tyyntymään ja olon rauhoittumaan, ovat äärimmäisen tärkeitä. 

Hyviä surun käsittelyn keinoja ovat puhumisen ohella musiikki sekä piirtäminen, maalaaminen tai kirjoittaminen. Tutkitusti tehokas ja kaikkien saatavilla oleva keino auttaa surevaa on viedä hänet luontoon. Tyypillisin luonnon hyvinvointivaikutus on Tyrväisen (2023) mukaan palautuminen stressitilanteesta, kuten surusta. Luonnossa oleskelu lisää tutkitusti myönteisiä tunteita ja esimerkiksi masennus ja ahdistus lievittyvät.  

Luonnon terveyshyödyt saadaan säännöllisesti toistuvista käynneistä esimerkiksi puistossa. Jo puolen tunnin käynnistä 2–3 kertaa viikossa saa terveyshyötyjä ja 4–5 viikkokäyntiä vähentää tutkitusti mieliala-, astma- ja verenpainelääkityksen tarvetta. (Tyrväinen 2023.)

Surevan ihmisen kohtaamisessa siirtyy Turusen (2024) mukaan voimakkaita tunteita ja ne tuntuvat myös hoitajassa. Vanhuksen surun kohtaaminen voi nostaa pintaan vanhusta hoitavan henkilön omat menetyskokemukset, ja niihin liittyvä suru voi aktivoitua. Hoitajan onkin tärkeä pitää hyvää huolta myös itsestään, eikä luonnossa liikkuminen ole pahitteeksi hoitajallekaan.

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä.

Lisätietoa mm.

Jääskinen, A-M. (2017). Mitä sä rageet? – Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen. Helsinki: Lasten Keskus.    

Kaisla-Jokinen, S. (julkaisuaika ei tiedossa). Surun voima. https://www.sannakaislajokinen.com/blogi/surun-voima

Myllyviita, K. (2016), Tunne tunteesi, Helsinki: Duodecim.

Niemi, P. (2021). Hyvää mieltä ja tunnetaitoja. Tampere: Päivä Osakeyhtiö.  

Schmitt, F. (2024). Miten läheisen menetys vaikuttaa lapsiin? Surevan kohtaaminen. https://www.surevankohtaaminen.fi/miten-laheisen-menetys-vaikuttaa-lapsiin/

Turunen, T. (10.7.2024). Suru, sureminen ja surevan kohtaaminen. Lääkärikirja Duodecim. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01403

Tyrväinen, L. (28.8.2023). Luonnosta mielenterveyttä, kuntoa ja elämänlaatua. Lääkärikirja Duodecim. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01347   

Jos asia on mielestäsi tärkeä, jaa kirjoitus tästä: